Raakel-täti kävi usein kirkonkylällä vanhainkodissa tapaamassa tuttuja.
Palattuaan kotiin hän itki, että mielummin kuolee kun joutuu sinne, on
se niin hirveä paikka.
Sunnuntaina näin hänet kylällä. Soitin maanantaiaamuna aikaisin, mutta hän ei vastannut. Täti oli sanonut kyntävänsä lopun perunamaasta käsin, mutta oli niin paljon pakkasta, ettei hän varmaankaan ollut ryhtynyt siihen hommaan. Soitin hänen naapurilleen, hän oli vaikuttanut eilen niin huonolta. Sanoin heille, että jollei täti avaa, menevät sisään ovesta eli ikkunasta. He irrottivat oven vierestä ikkunan saranoiltaan ja menivät sisään. Naapurit näkivät että kissa retuutti tädin ruumista, yritti herättää häntä. Raukalla oli varmaan nälkä.
Niin he sitten soittivat ambulanssin, ja ambulanssimiehet soittivat ruumisauton. Kaikki ovet olivat auki, kissa kulki levottomana sisään ja ulos. Toinen naapuri kulki ohi koiransa kanssa. He huusivat että tule katsomaan kun naapuriasi viedään viimeisen kerran. Hän tuli. Emme tienneet mitä tehdä kissalle, kyllähän se ymmärsi mitä oli tapahtunut, enkä minäkään sitä voinut ottaa. Yksi mies vei sen talon taakse ja ampui, se haudattiin siihen pihalle.
Menin valitsemaan tädille arkkua, mutta hautaustoimistossa sanottiin että hän oli jo valinnut sen itse. Hän oli käynyt sunnuntaina ostamassa sukulaispojan syntymäpäiville kukkaa, ja oli samalla sanonut, että hänet on haudattava valkoiseen arkkuun, ei puiseen koska se on niin kylmä. Minä kuulemma alkaisin hössöttää ja valitsisin kuitenkin sen puisen.
Niin täti sitten haudattiin valkoisessa arkussa. Hautajaisissa oli tädin itsensä tekemää leipäjuustoa, mutta kaikki söivät sitä hyvällä halulla, kun eivät tienneet että se oli vainajan tekemää. Siellä oli myös tädin leipomia ruisleipiä, hän oli leiponut niitä tulevia 80-vuotispäiviään varten. Ne olivat hyviä, oikein ohuita hapanleipiä, mutta minä en pystynyt syömään muruakaan, koska leivän päällä oli tädin sormien jättämät painaumat, kun hän oli taputellut leivät litteiksi.
Raakel-täti oli saanut nimen vastasyntyneenä kuolleelta isosiskoltaan, Lahja Raakelilta. Sellainen oli siihen aikaan tapana, että jos kuoli ennen kun ehdittiin kastaa, niin nimi annettiin eteenpäin, että se lapsi ikään kuin kuitenkin kasvaisi vanhaksi. Raakel-täti vihasi sitä, hän sanoi että miksei hänelle voitu antaa omaa nimeä
Sunnuntaina näin hänet kylällä. Soitin maanantaiaamuna aikaisin, mutta hän ei vastannut. Täti oli sanonut kyntävänsä lopun perunamaasta käsin, mutta oli niin paljon pakkasta, ettei hän varmaankaan ollut ryhtynyt siihen hommaan. Soitin hänen naapurilleen, hän oli vaikuttanut eilen niin huonolta. Sanoin heille, että jollei täti avaa, menevät sisään ovesta eli ikkunasta. He irrottivat oven vierestä ikkunan saranoiltaan ja menivät sisään. Naapurit näkivät että kissa retuutti tädin ruumista, yritti herättää häntä. Raukalla oli varmaan nälkä.
Niin he sitten soittivat ambulanssin, ja ambulanssimiehet soittivat ruumisauton. Kaikki ovet olivat auki, kissa kulki levottomana sisään ja ulos. Toinen naapuri kulki ohi koiransa kanssa. He huusivat että tule katsomaan kun naapuriasi viedään viimeisen kerran. Hän tuli. Emme tienneet mitä tehdä kissalle, kyllähän se ymmärsi mitä oli tapahtunut, enkä minäkään sitä voinut ottaa. Yksi mies vei sen talon taakse ja ampui, se haudattiin siihen pihalle.
Menin valitsemaan tädille arkkua, mutta hautaustoimistossa sanottiin että hän oli jo valinnut sen itse. Hän oli käynyt sunnuntaina ostamassa sukulaispojan syntymäpäiville kukkaa, ja oli samalla sanonut, että hänet on haudattava valkoiseen arkkuun, ei puiseen koska se on niin kylmä. Minä kuulemma alkaisin hössöttää ja valitsisin kuitenkin sen puisen.
Niin täti sitten haudattiin valkoisessa arkussa. Hautajaisissa oli tädin itsensä tekemää leipäjuustoa, mutta kaikki söivät sitä hyvällä halulla, kun eivät tienneet että se oli vainajan tekemää. Siellä oli myös tädin leipomia ruisleipiä, hän oli leiponut niitä tulevia 80-vuotispäiviään varten. Ne olivat hyviä, oikein ohuita hapanleipiä, mutta minä en pystynyt syömään muruakaan, koska leivän päällä oli tädin sormien jättämät painaumat, kun hän oli taputellut leivät litteiksi.
Raakel-täti oli saanut nimen vastasyntyneenä kuolleelta isosiskoltaan, Lahja Raakelilta. Sellainen oli siihen aikaan tapana, että jos kuoli ennen kun ehdittiin kastaa, niin nimi annettiin eteenpäin, että se lapsi ikään kuin kuitenkin kasvaisi vanhaksi. Raakel-täti vihasi sitä, hän sanoi että miksei hänelle voitu antaa omaa nimeä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti